sunnuntai 20. syyskuuta 2015

Kurja mielenterveyskuntoutuja

Heräsin aamuyön viimeisinä tunteina astmakohtaukseen. Nousin istumaan ja otin henkäyksen Ventolinea. Sen jälkeen puin housut jalkaan, kiskoin lämpimimmän takkini ylleni ja lähdin tupakille. Tuijotin maailmaa hetken aikaa, ihmettelin kuinka helppoa olisi kadota tuon pimeän sekaan. En minä halua kadota. 
Sisällä keitän kahvia hienolla kahvikoneellani ja katselen keittiötä: tiskit pitäisi pestä, apupöytä pyyhkiä, järjestyskin on hieman kehno. Lamaannun. En tiedä mitä tehdä. 

Avaan aikani kuluksi Hevostalli.netin foorumin, selailen eri viestiketjuja kunnes silmiini osuu ketju nimeltä "Miten aiot auttaa huonompiosaisia?". Aloitus tuntuu ajatuksena suloiselta, voisinko minä auttaa jotenkin? Hetken kuluttua myönnän että ajatus on hieman naiivi. Minulla ei ole juurikaan annettavaa, Suomen Punainen Risti saa takuulla vaatelahjoituksia enemmän kuin tarpeeksi ja työntekijät vievät kuitenkin parhaat päältä. Silloin tällöin annan kolikoita lipaskeräyksiin. Päädyn lukemaan yksittäisen viestin, tunnen valtavaa surua. 


Re: Miten aiot auttaa huonompiosaisia?
Lähettäjä: vv
Päivämäärä:   17.9.15 11:20:10
hyljeksiä mielenterveys ja päihdeongelmaisia sekä muita työtä vieroksuvia. Muita auttaa ja maksaa veroni.

Tämä ei suinkaan ole ensimmäinen kerta kun luen tai kuulen vastaavaa. Mielenterveyskuntoutuja on automaattisesti menetetty tapaus. Pelkkä sana saa kylmät väreet kulkemaan pitkin käsivarsia, se kuulostaa negatiiviselta. Tuntuu että sanan merkitys ihmisten suussa on muuttunut matkan varrella. Mielisairas? Ihminen joka istuu siinä tutussa kantapaikassa ja puhuu itsekseen kuola valuen suupielestä näkien pieniä vihreitä miehiä. Luullakseni suurin osa näistä väheksyvistä ihmisistä on keski-ikäisiä vanhan koulukunnan hyvätuloisia kasvatteja, jotka maksavat valtavia veroja. Nämä ihmiset ovat katkeria. 

Minä en vieroksu työtä. Pelkään sitä. Pelkään mitä tapahtuu kun astun työpaikalleni ja ahdistuskohtaus iskee. Pelkkä ajatus töihin menemisestä lamaannuttaa. On niin paljon kysymyksiä mielessä, että en tiedä mitä tehdä. Voinko istua tähän? Jos nostan housujani niin näkeekö muut? Huomaavatko nuo ihmiset että olen erilainen? Naurettavia, hassuja asioita nousee mieleen. Koen sen samanlaisena sekasortona kuin astuessani keittiöön. En yksinkertaisesti tiedä mitä tehdä, mistä aloittaa. Olen turtunut.

Maksan pienestä eläkkeestäni minulle kuuluvat hyvin pienet verot. Yritän olla olematta yhteiskunnalle riippakivi, mutta valitettavasti joudun silti anomaan Kelalta asumistukea, muuten päätyisin kodittomaksi. Minä en ole rikas, vouti on jo päässyt koskettamaan kylmällä kädellään. Saan neljäkymmentä euroa viikossa, jolla maksan kaikki päivittäistarpeeni: ruokani, käsikauppalääkkeeni, bussimaksut terapiaan. En voi sanoa eläväni leveästi. Jos tarvitsen kipeästi jotain, se tarkoittaa että joudun luopumaan jostain muusta. 

Olen tietoinen Suomen taloustilanteesta. Ymmärrän että yhteiskunta on tuohtunut meidän mielenterveyskuntoutujien helposta elämästä. Me vain makaamme kotona ja rahaa virtaa tilille samaan tahtiin kun kulutamme julkisen sektorin palveluita ja valtion kassa käy. Tiesitkö sinä, että hyvissä ajoin aloitetut masennuksen tukitoimenpiteet tuovat valtiolle miljoonien säästöt kun psykiatrisia sairaalahoitojaksoja voidaan vähentää. Tiesitkö että työkyvyn tukeminen ajoissa säästäisi valtiolta miljardeja euroja

En tunne enää surua, olen vihainen. Aion sulkea tietokoneen ja jatkaa kahvin juomista teidän verorahoillanne hienosta kapselikeittimestäni. Ai niin, ostin keittimen käytettynä ja maksoin siitä kymmenen euroa. Minä joudun tekemään valintoja, jotta voin pitää katon pääni päällä. Minulla on yhtäläinen oikeus hyvään elämään, vaikka olenkin kurja mielenterveyskuntoutuja